EUROPEADE: Henkselit aka olkaimet

Kuten monilla meillä kansantanssijoilla, minullakin on lähes koko suku valjastettuna harrastuksen pariin. Äiti puuhailee mun kanssa näitä pukujuttuja ja tanssii Folkjamia, veli on huijattu soittokööriin ja sukulaislapset lastenryhmiin. Omassa yhdistyksessä esiinnymme pääosin fereseillä ja pojat paitahihasillaan, mutta vuosi sitten tuli tilaisuus, johon piti käydä lapsillekin lainaamassa kansallispuvut. Otin pojalle Janakkalan ja tytölle iki-ihanan Munsalan.

Pukuja sovitettiin. Siinä kohtaa, kun poika oli jo valmiina, tytölle puettiin vielä huivia, essua, päänauhaa… Siihen poika totesi jotain, mikä on syöpynyt mun mieleen ja myös innoittanut tutkimaan poikien vaatetusta lisää:

”Missä mun loput osat on?”

Kyllähän miehetkin haluavat koristautua! Vai pitääkö alkaa luetella eläinmaailman esimerkkejä?

Kuriositeettina kerrottakoon, että tarinan poika viihtyisi normioloissa kaikkein mieluiten collegehaalarissa.

Tämä kirjoitus käsittelee kokonaisvaltaisesti ikäryhmiä pikkupojista aikamiehiin, sekä myös naisia. Aiheena ovat olkaimet, henkselit, joita Kansallismuseoon on talletettu vain muutamat. Tieto on kerätty monista eri lähteistä hyvin pieninä murusina ja tarkastelun lähtökohtana, kuten muissakin kirjoituksissani, on hyödyntämismahdollisuus kansallis- ja kansanpukupuvustuksessa.

Ennen elastaanin ja vetoketjun keksimistä miesten housut olivat väljät ja sepalus kiinnitettiin napilla. Joskus eteen oli leikattu kaksi halkiota, jolloin eteen syntyi ns. luukku. Tässä ei nyt tarkoiteta mitään Superhessun takaluukkua, vaikka luukkuhousuista puhutaankin.

Housut olivat väljät, vyötärössä ei ollut juurikaan säätövaraa eikä vyölenkkejäkään taidettu käyttää – tai ainakin farkkuihin ne lisättiin vasta 1910-luvulla, eikä kansallispukujen esikuvissa ole vyölenkkejä. Siispä housuja tarvittiin kannattelemaan olkaimet. Olkaimia varten housujen vyötäröllä oli napit, napinläpi oli useimmiten nahkainen.

Satakunnasta on talletettu Kansallismuseoon värjäämättömästä nahasta valmistettuja olkaimia, Pohjanmaalta taas ovat löytyneet virkatut sulhashenkselit ja toiset, joissa koristelut on tehty reikäompeleilla. Henkseleitä, joissa takana oli kaksi kiinnityskohtaa ja edessä kolme, kutsutaan myös yrkyyshenkseleiksi. (Holst, 2011, 166-167 ja Sirelius, 1990, 178-185 ja Lehtinen, Sihvo, 2005, 173)

Holstin Kansallispuku (2011) väittää, ettei kirjovirkattuja henkseleitä ole toistaiseksi valmistettu kansallispukukäyttöön (s. 167). Ne kuuluvat kuitenkin Kaarlelan (Karleby) miesten kansallispukuun, kuten Bragen sivuilla lukee: ”– virkade hängslen i rött, grönt och gult kan bäras till dräkten.” Esikuva löytyy Bragen vitriinistä Helsingistä (kuva yllä), mutta vielä mahtavampaa on se, että muuan Patrick Hassel Zein on sellaiset omaan pukuunsa virkannut ja kuvannut nettiin. Hänen sivujaan pääset tarkastelemaan täältä: http://zein.se/design/karlebyen.html. Omista henkseleistä haaveilevalle löytyy myös ohje Ravelrystä.

http://zein.se/design/karleby-3.jpg

Patrick Hassel Zein, http://zein.se/design/karlebyen.html (viitattu 20.1.2017)

Virkatut, upeat henkselit esitellään myös kirjassa Sydämenlämmittäjä ja tikkuripaita (Almay, Luutonen, Mitronen, 1993), mutta kuvaan ne on puettu väärinpäin. Niin sanotuissa ”moderneissa henkseleissä” olemme tottuneet siihen, että takana kiinnitys on keskellä ja edessä kaksi sivuilla. Henkilökohtaisesti mun täytyy sanoa, että virkatut henkselit ilman liiviä näyttäisi tosi nätiltä väärinpäin, mutta etutupsulle on syynsä. Se nimittäin pitää sepalusta tai luukkupöksyjen luukkua ylhäällä.

Miksei henkseleitä sitten käytetä koskaan kansallispukujen kanssa? Koska, kuten Zein kertoo sivuillaan, henkseleiden virkkaukseen uppoaa 150 tuntia ja ne puetaan puvussa liivin alle niin, että näkyviin jää ehkä juuri ja juuri ne pirun tupsut. Vähän sama, kun käyttäisi timattialushousuja. Ei mitään järkeä.

Paitsi sitten taas, kun kuulen sen sukulaispoikani kysymyksen: ”Missä mun loput osat on?” Ja aina silloin, kun joku mini-ihminen kesken esityksen kiskoo housujen tai hameen vyötäröä ylemmäs mä mietin, missä ne henkselit on. Aikuisilla on ehkä tammikuussa meneillään kadonneen vyötärön metsästys, mutta voin kertoa, että lapsilta sitä ei löydy. Ainut tapa saada lapsella pysymään housujen tai hameen vyötärö siinä missä sen näennäisesti pitäisi olla, on tukea se hartioilta.

Olkaimet olivat pelastus myös naisille, kun painava, jopa puolentoista kilon villahame ei pysynytkään kirkossa seistessä vyötäröllä. Olkaimellista hametta sanottiin hankkikörtiksi. Olkaimet peitettiin ylisillä, liivillä tai röijyllä. Hankkikörttien sukulaissieluja ovat eteläkarjalaiset hartiushameet, joissa lyhyt yläosa nosti hameen vyötärön kainaloon. Tällainen hame kuuluu esimerkiksi Sakkola-Raudun pukuun. Orimattilan kansallispuvussa olkaimet on jätetty ”villisti” näkyviin. Puvun suunnittelijaa ei tunneta. (Lehtinen, Sihvo, 2005, 54-57 ja Kaukonen, 1985, 38-40 ja 325)

Yksi mielenkiintoinen erikoispuku on Vanha Karjala, joka on tuntemattoman suunnittelijan fantasiapuku. Mari Varonen esittelee oman pukunsa blogissaan ja kertoo, ettei puvusta juuri löydy lähdeaineistoa. Se on ollut suosittu puku 1900-luvun alussa jolloin virallisia kansallispukuja oli vasta vähän ja useat kansallispukuina pidetyt puvut olivatkin ihmisten omia versioita. Tähän pukuun kuuluvat kuitenkin koristeelliset olkaimet, joita ei näy (mun sisäisen kovalevyn mukaan) missään muualla. Pakko sanoa, että tällaisenaan olkaimet yhdistyvät mielikuvissa aika vahvasti keskieurooppalaiseen nahkahousumieheen, enkä ole itsekään ennen tätä tutkimusmatkaani osannut henkseleitä kansanpuvuissa oikeasti käyttää.

Miten sitten henkseleitä voisi käyttää osana kansallispukua tai kansanomaista puvustusta? Jos kirjovirkattujen henseleiden työmäärä on 150 tuntia, niin sitä voi vaikka omalla tuntipalkallaan laskea, millä hinnalla niitä lähtisi tekemään. Säkylätsää virkatessani sain kirjovirkkauksesta jo ”tarpeekseni” enkä todellakaan virkkaa yksiäkään sulhashenkseleitä. Pidän siis kohtalaisen epätodennäköisenä, että kukaan kansantanssiryhmä lähtisi esikuvia täysin noudattamaan.

Päästyäni yrityksen ja erehdyksen ja jälleen kerran armollisen facebookin KANSALLISPUKU-ryhmän avustuksella oikeille raiteille suunnittelin henkselit, joiden valmistukseen kuluu taitotasosta riippuen tunti-pari ja kangastakin mukavan vähän. Ohjeet ovat tarkoituksellisesti ylimalkaiset ja sisältävät myös niitä erehdyksiä, sillä parasta näiden henkseleiden suunnittelussa oli se, että sai olla luova.

Taitotasosta ja materiaalista riippuen henkseleihin voi lisätä loputtomasti kaikkea kivaa kaapin perältä. Väriyhdistelmiä on hauska keksiä ja työhön saa mukavasti upotettua kesken jääneen ristipistotyön ja lakanoista puretut välipitsit.

Perusperiaate on tämä: henkselit koostuvat kahdesta suorasta kaitaleesta, jotka puettaessa kulkevat selässä ristiin. Tämän lisäksi henkseleihin voi lisätä suoran etukaistaleen ja/tai ohuemmat kaistaleet edessä keskellä olevaa kiinnitystä varten. ”Pohja” kannattaa ommella joustamattomasta kankaasta: puuvilla tai pellava ovat hyviä, mutta mikä ettei villakin. Pohjan päälle voi ommella koristenauhoja, pitsejä tms. Toteutuksessa vain mielikuvitus on rajana! Itse ompelin napinläpiä varten nahkalirpakkeet ja niihin napinläven pelkällä suoralla ompeleella, jotta läpi kestäisi mutta nahka ei repeytyisi. Nahkapaloja saa edullisesti Jätti-Rätistä, mutta myös mun kaapille saa tulla niitä shoppailemaan.

Ensimmäisissä kokeiluissa tein sen virheen, että kuvittelin taakse 3 kiinnityskohtaa. Näissä kuitenkin juuri tuo väliosan tekniikka on oleellinen, joten siksi laitan kuvan tästä virheellisestä tuotoksesta. Ruutukangas on samaa sekä leveissä henkseleissä että kapeissa keskikaitaleissa. Ohuemmat kaitaleet on leikattu kankaasta vinoon, jolloin ne on helppo silittää kaarevaan muotoonsa. Kuvissa näkyy, että jo sinäänsä söpöt pikkuhenkselit muuttuivat vielä söpömmiksi, kun niihin lisäsi vähän koristenauhaa ja palan päiväpeittoa.

Toisessa kokeilussa virhe oli se, että etuosan kaitale tuli suhteessa vähän liian korkealle. Näissä kuvissa henkselit on puettu ”naisen” päälle, mutta miehenkin päällä kaitaleen tulisi sijoittua kainalolinjan alle, mieluiten vyötärön ja olkapäiden puoliväliin. Näistä tuli ”bilehenselit”, koska löysin kaapista koristeellista nauhaa, joka sopi tähän kokeiluun. Takaosan kiinnike on nahkaa ja seuraavien henkseleiden kohdalla näet siitä paremmat kuvat.

Näihin toisiin keltaisiin henkseleihin tein valetupsut sekä kiinnitin nahkalärpäkkeiden alle nipsut, jotta housujen reunaan ei tarvitsisikaan ommella nappeja. Tällainen valeratkaisu sopii mielestäni hyvin sekä puvustukseen että #tuunaamunperinne-asuihin, koska nappien ompelu on kuitenkin aina aikaa vievää. Keltaisen koristenauhan alle ompelin vinonauhaa. Takaosan nahkalirpake toimii hyvin myös ilman väliristikkoa, kuten edellisissä vihreissä henkseleissä.

Mitoista ja mitotuksesta on mahdotonta antaa tarkkoja senttimääriä, koska näissä henkseleissä ei ole säätövaraa. On pakko ottaa mittanauha käteen. Itselläni (huom, olen 158 cm nainen) sivukaitaleiden pituus oli 90 cm ja leveys 10 cm, josta saumavarat (1 cm) kääntyivät sisään ja sitten kaitale taitettiin puoliksi. Kaitaleen valmis leveys oli siis 4 cm. Etukaitale oli 20 cm leveä ja valmis korkeus 8 cm – jos siis teet 2 kappaleesta, tarvitset kaksi 10 cm korkeaa kaitaletta, jos yhdestä, tarvitset 18 cm korkean kaitaleen. Kaitale voi olla isommalle käyttäjälle isompi ja pienemmälle käyttäjälle pienempi. Sen pitää olla kuitenkin vähintään niin leveä, että olkaimet asettuvat hartioille oikeaan paikkaan. Jos olet joskus kantanut selässäsi todella painavaa rinkkaa tai reppua, tiedät kyllä missä painon kantamisen suhteen oikea kohta on. Olkaimet eivät saa kulkea liian leveällä tai ne valuvat hartioilta pois. Olkaimet eivät myöskään saa olla liian kireät tai ne nostavat housut kainaloihin. Jos haluat säätövaraa, voit esimerkiksi lisätä olkainten päihin pidemmät nahkakaitaleet ja niihin vaikka kaksi napinläpeä.

Parhaan lopputuloksen saat kokeilemalla ja sovittamalla.

Vaikka alussa väitin ja haluaisin nähdä kaikki ihanat miehet upeina riikinkukkoina, niin nämä mun mallikappaleet ovat ehkä vähän ”too much” joillekin. Holstin Kansallispuku-kirjassa on aivan upeat nahkaiset henkselit, joissa takaosassa ristikkäin kulkevat kaitaleet on halkaistu ja ne muodostavat kiehtovan ristikon. Mikä omituisinta, mulla ei ole juuri sitä kirjaa nyt käytössä, mutta kuva oli ilmeisesti syöpynyt mun alitajuntaan, sillä ennen kuvan näkemistä olin jo ehtinyt päässäni kuvitella tämän mallikappaleen valmistuksen. Näissä henkseleissä on modernisti hyödynnetty lappuhaalareiden jämiä, joten ne ovat säädettävät.

Ooh, tulipa pitkät sepustukset! Jälleen kerran toivon, että sepustuksista on apua jollekin, joka kansallispukuhurmoksessa pohtii oman pukunsa täydentämistä tai joka haluaisi puvustaa kansantanssia vähän uudella twistillä, mutta suomalaisen perinteen kunnioituksella.

—

Lähteet:

Kaukonen, Toini-Inkeri, 1985, Suomalaiset kansanpuvut ja kansallispuvut, WSOY, Porvoo
Sirelius, Uuno Taavi, 1915/1990 (2. painos), Suomen kansallispukujen historia, Helsinki
Lehtinen, Ildiko, Sihvo, Pirkko, 2005, (3. painos), Rahwaan puku, Museovirasto, Vammalan kirjapaino Oy, Vammala
Holst, Leena, 2011, Kansallispuku, Maahenki
Almay, Mirja, Luutonen Marketta, Mitronen, Kyllikki, 1993, Sydämenlämmittäjä ja tikkuripaita, Kustannusosakeyhtiö Tammi, Tampere
Luutonen, Marketta, Bäckman, Anna-Maija, Bäckman, Gunnar, 2016, Lankapaitoja ja muita asusteita, Maahenki Oy, Helsinki