EUROPEADE: Pikkutytön päähine

Pieni tyttö kansallispuvussa! Niin suloinen! Seisoo nätisti, ei pyyhi käsiä essuun eikä tietenkään imeskele päänauhan päitä!

Jokainen kansantanssia seurannut on nähnyt esityksessä tapahtuvan jännitysnäytelmän: lapsiryhmässä joltain tippuu essu, joltain huivi, joltain päänauha. (Olen tosin ollut myös esityksessä, jossa miehen puvusta lensi puukko, muttei siitä sen enempää…)

Siispä mulla on asenneongelma pienten lasten kansallispukuihin. Herramunjee se määrä hakaneuloja, jota lapsiryhmän esityksessä tarvitaan! Munsalaan menee ainakin 5: huiviin kolme ja essuun pari. Olisi hyvä, jos päänauhan voisi nitoa päähän. Lainapuvuissa hakaneuloja on olkaimissa, sivusaumoissa, joskus helmoissakin. Sukkasiteistä huolimatta poikien polvihousut vaativat ainakin pari hakaneulaa. Lapset kasvavat ja pukuja käytetään harvoin. Lasten puvut usein lainataan (koska harrastus ei voi velvoittaa laittamaan 200+ euroa pukuihin) ja lainapukujen paranteluun ei ole yleensä taitoa tai aikaa.

Pienet tytöt ovat kyllä usein liikuttavan innoissaan kansallispuvuista. Ne ovat heille prinsessamekkoja, värikkäitä, upeita, erilaisia. Mun pienillä tanhutytöillä on menossa Munsala-fanitus.

”Lasten kansallispukujen käyttö lisääntyi 1950-luvulta lähtien. Siihen lienee vaikuttanut paitsi kansallispukuharrastuksen nousukausi myös yleisen elintason nousu ja eri järjestöjen varhaisnuorisotoiminnan lisääntyminen. Oppaaksi ilmestyi 1956 Sylvi Kauhasen ja Aino-Inkeri Ollilan mallivihko Ommelkaamme tyttöjen kansallispuvut. — Pikkutyttöjen kansallispukuihin on usein ommeltu liivihameita eri alueiden kansallispukukankaista. Kiintoliiviset hameet ovatkin tyttöjen puvuissa sekä lapsen vartalolle luontevia ja käytännöllisiä että myös perinteisesti oikeita — Kansanpuvustossa on tosin esimerkkejä myös pikkutyttöjen lyhyistä irtoliiveistä.” (Kaukonen, 1985, 314-315).

Tyttöjen päähine ihan siinä virallisessa kansallispuvussa on nauhat. Sitä minä en pysty muuttamaan ja yhdyn ainoastaan siihen taisteluun, että rippikoulun käyneen neidon tulisi siirtyä pois nauhoista. Tässä asiassa voi hakea vertaistukea Facebook-ryhmästä ”Pue pääsi iän mukaisesti -haaste” ja asiassa onnistuneet voivat trendikkäästi postata someen selfieitä hästägeillä* #puepääsi ja #nauhatnurkkaan. Itse yritän tällä hetkellä siirtyä Laitilan puvun helmirihmasta (joka on ns. morsiamen päähine) ihan oikeaan tykkimyssyyn ja työskentelyäni voi seurata ainakin Instagramissa, jossa hillun nimellä alaailau. (*voi synti tätä kielen raiskausta)

”Tytöillä oli – ikivanhaan eurooppalaiseen tapaan – oikeus neitseyden merkiksi kulkea avopäin kesät talvet pitkät hiukset levällään, koristenauhoja niiden siteenä, tai he kiersivät tukkansa nauhojen ympäröimälle käärölle. Perinteisen kansanpuvun loppuaikoina tuli tavaksi, että varttuneet neidot rippikoulun käytyään pitivät kirkossa ja juhlissa vaimojen päähinettä. Etelä-Karjalassa huntua saivat pitää vain aviovaimot.” (Kaukonen, 1985, 58) Tulen käsittelemään neidon päähineitä ja kampauksia myöhemmissä kirjoituksissa ja tässä käsittelen vain alle rippikouluikäisten, eritoten noin alle 7-vuotiaiden tyttöjen hypoteettisia päähinemahdollisuuksia kansallispuku- ja kansantanssipuvustuksen näkökulmasta.

Jos pienet tytöt puettaisiin esikuviensa mukaisesti, he olisivat siis esityksissä paitamekoissa, hiukset levällään ja avojaloin. Kansantanssiesityksessä ongelma syntyy siitä, ettei sitä hiusten räpeltämistä ja naamalta huiskimista kestäisi katsoa. Hiukset on pakko laittaa kiinni ja siksi esityksissä onkin usein päädytty ranskalaisiin (tai hollantilaisiin) letteihin. Lettimuoti tuli kuitenkin pohjoismaihin niin myöhään, että on kiistanalaista, ehtikö se samaan aikakauteen kuin kansallispukujen esikuvat. Mutta jos puhutaan nimenomaan tanssin puvustamisesta on minusta parempi valita ratkaisu, joka toimii ja näyttää hyvältä kuin oletetusti oikea, mutta epäkäytännöllinen tapa. Paras puvustus (katsoit sitten teatteria, elokuvaa tai tanssia) on sellainen, jota et oikeastaan edes huomaa. Jos esityksen suurin hupi katsojalle on arvailla putoavien päänauhojen määrää, ei varmaan ole onnistuttu?

Kansanomaisempi tapa päänauhan käytölle olisi erilaisten hiuspiiskojen kiertäminen. Sirelius (Suomen kansallispukujen historia, 1915/1990) kuvaa erilaisia kampauksia todella tarkasti. Kirjoitan näistä omaan kirjoitukseensa, kunhan saan kuvamateriaalia koostettua.

Edelleenkään en ole päässyt otsikon aiheeseen, koska olen niin hanakasti yrittänyt vastata siihen, miksi silkkipäinen lapsi on musta vähän groteski. Vaikka lähdeaineistoissa onkin merkintöjä nimenomaan ihan pientenkin tyttöjen päänauhoista (esim. Sirelius, 1915/1990, 24 ”Koivistolla koristettiin pikku tyttöjen päät pyhäisin sinisellä tai punaisella silkillä, joka pantiin ympäri pään ja niskaan solmeen; nenät jäivät vähän hiuksia pitemmälle niskaan riippumaan.”), yleisin mielikuva nauhoista ja vapaista hiuksista on kuitenkin se, että niillä herätettiin miesten huomio. Nauhapäähineet (pintelit, säppälit jne.) eivät antaneet suojaa kylmältä, eikä se ollut tarkoituskaan, sillä naimattomien naisten tuli osoittaa etteivät ole ”kehnoja ja kivuloisia” (Sirelius 1915/1990, 24).

Kesäesityksessä silkkinauhakampaukset sopivat pienillekin. Mutta kun tullaan taas siihen, että Joki-Ån-esityksessä lapsilla on meneillään talvinen leikki, haluan ainakin tarjota vaihtoehdon.

Ihastuin poikien päähineissä kirjovirkattuun myssyyn ja tiedonhankinnassa edetessäni meinasin pakahtua onnesta, kun löysin tyttöjen virkatut päähineet. Niitä on käytetty talvella silkkihuivin alla ja niitä käyttivät myös aikuiset. Jälleen kerran mulle tulee pieni ongelma, kun en voi blogiin kaikkia näitä ihania kuvia kirjoista kopioida, mutta lähdeaineistoa osaan vinkata aika kattavasti. Ensinäkin ohje myssyyn löytyy kirjasta Tikkuripaita ja sydämenlämmittäjä (Almay, Luutonen, Mitronen, 1993). Useita kuvia löytyy kirjoista Lankapaitoja ja muita asusteita (Luutonen, Bäckman, Bäckman, 2016), Sköna slöjd – Mainiot taidot (Bäckman, 2014), Högsäng och Klädbod (Dahl, 1987) sekä Dräkt ock mode i ett landsbygdssamhälle 1870-1920 (Lönnqvist, 1972). Hämärä mielikuva myös siitä, että Suomalaisessa myssykirjassa (Mitronen, Nieminen, 1981) oli jonkinlainen tyttöjen kesähatun ohje.

Netistä löysin myös tällaisen blogikirjoituksen, jonka loppuun on laitettu kuva upeasta virkatusta myssystä (kirjasta varastettuna tosin): https://textilainslag.wordpress.com/2016/09/08/folklig-virkning/

Yksinkertaistettu, vauvalle sopiva versio löytyy valkoisena täältä blogista http://terhintekema.blogspot.fi/2015/10/vauvan-myssy.html

Mun ei ollut tarkoitus tehdä tällaista myssyä, koska se ei olisi ollut ajankäytöllisesti järkevää. Sitten tajusin, että jatkojalostusta odottanut, äidin aloittaman korsnäsinpaidan epäonnistunut helma sopisi tähän tarkoitukseen oikein hyvin. Helmasta tuli kaksi myssyä ja sulhaspussi. Luka tahtoi välttämättä auttaa valokuvaamisessa.

Myssy on siis aloitettu takaraivolta pyöreänä ja jatkettu sitten virkkausta tasona korvien yli ohimoille. Alareuna on virkattu erikseen ja siihen on joko tehty pylväslenkit kiinnitysnauhalle tai nauha on vain kiinnitetty myssyn etureunaan. Virkkaus – kuten henkselien kohdallakin todettiin – on todella aikaa vievää, joten päädyin tekemään myssymallista ompeluohjeet. Ne löytyvät teoriaosuuden jälkeen. Ompelemalla toteutettu lakki löytyy myös Nordiska museetin Modemakt-näyttelyn kirjasta (Modemakt 300 år av kläder, Eldvik, Landin, 2010) ja hakiessani kirjasta tietoa törmäsin tähän kuvaan, valitettavan pieni, mutta antanee jonkinlaisen käsityksen millaista yleisilmettä olen pikkutyttöjen puvustukseen hakemassa:

Pienten lasten myssy voisi historiallisesti noudattaa malliltaan myös ns. kastemyssyä. Kirkollisista juhlista on säilynyt paljon sekä tietoa että fyysistä materiaalia. Myös kastemyssyjä on siis säilynyt jopa 1600-luvulta asti. Kirjassa Rahwaan puku (Lehtinen, Sihvo, 2005, 102-103) kerrotaan, että kastemyssyt kuuluvat Kansallismuseon pukukokoelmien vanhimpiin pukukappaleisiin. Kastemyssyjen käytön sanotaan loppuneen 1700-luvun puolella, mutta itse olisin aina vähän varovainen tällaisen ”käyttö loppui” -ilmaisun kanssa, sillä kyllä google-haku ”kastemyssy” tarjoaa aika monta vastausta eikä niissä perheissä/kaupoissa varmaan larpata 1700-lukua. Yksinkertaisesti virkatun kastemyssyn ohje löytyi myös mun varastoista, se on kenties peräisin Uudet käsityöt -nimisestä lehdestä ysäriltä ja siitä laitan nyt röyhkeästi pari kuvaa…

Kaavoituksen näkökulmasta kastemyssy, liinalakki (tanu), korvamyssy ja tykkimyssy ovat kaikki samaa perhettä. Rahwaan puku (Lehtinen, Sihvo, 2005, 126-129) puhuukin ns. pehmeistä myssyistä: ”Kovitettuja tykkimyssyjä edelsivät kuitenkin pehmeämmät ’bindmössa’-nimellä kutsutut, nauhoilla sidottavat tai kiristettävät silkki- ja samettipäähineet, joita säätyläispiireissä käytettiin jo 1600-luvulla.” Näitä käytettiin päällysmyssyinä tai juhlapäähineinä. ”Pehmeän myssyn esikuva on ollut muotipuvun yhteydessä käytetty Maria Stuart – myssy, jota käytettiin 1600- ja 1700-luvulla alempien säätyläisten piirissä.” Ruotsinkielisillä alueilla tykkimyssy ei syrjäyttänyt pehmeää korvamyssyä (öramössa) vaan niitä käytettiin rinnakkain. Ruotsinkielisellä alueella korvamyssy ei ole vain aikuisten päähine vaan samassa kirjassa on kuva tiukkalaisista koulutytöistä 1900-luvun alusta. Siinä jokaisella on korvamyssy. Suomenruotsalaiset lapset eivät nykyäänkään käytä (mun tietojen mukaan) nauhoja vaan odottavat innolla rippi-ikää ja aikuisen päähinettä.

Pehmeitä myssyjä tai kastemyssyjä ei varmaankaan näy kansallispukuyhteyksissä, koska ne ovat eri aikakaudelta. (Muistutuksena siis, että kansallispukujen esikuvat löytyvät 1700- ja 1800-luvun talonpoikaisväestön juhlavaatetuksesta.) MUTTA: Vaate- ja muotiasioissa päätee ensinäkin aina se, että kaikki on jo keksitty. Sen takia kansallispukujen päähineasioissakin mennään helposti vikaan, jos niitä lokeroidaan muodon tai materiaalin mukaan. Funktio, käyttötarkoitus ja päähineen viesti ovat tärkeitä. ”Miksi tällainen, miksi näin?” – sitä emme valitettavasti pääse enää esiäideiltämme kysymään. Nykyään muoti kulkee netin ansiosta vauhdilla, mutta esimerkiksi mun lapsuudessa krepattu kasaritukka oli meidän kylällä suurinta huutoa vielä vuonna 2000. En lähde tekemään oletuksia enkä kitise virallisista kansallispukuohjeistuksista ilman tarkempia tietoja, mutta jätän miettimisen arvoisen kysymyksen jokaiselle aikuisten kansantanssiryhmälle: Olisiko tässä ratkaisu ikuiseen ”emme käytä tykkimyssyä koska seliseli” -ongelmaan?

Takaisin lasten päähineeseen. Kastemyssy on yleensä kasattu kolmesta palasta, joista kaksi on kaarevareunaisia sivukappaleita ja yksi suoranmallinen päälliskappale. Tarkkailin eräänä päivänä mun poikani talvilakkia – sama kaavoitus. Myssymallia etsiessäni törmäsin myös tähän ihanuuteen, joka ehkä inspiroi toteuttamaan tällä kaavalla vähän erikoisempiakin ratkaisuja: http://mednalochtrad.blogspot.fi/2016/08/prickaste-mossan-i-staden-nummer-tva.html

Tässä vielä kuvat omasta toteutuksestani. Testasin myssyä ensin vähän liian pienellä kaavalla ja todella paksulla kovikekankaalla (sinikukallinen vuori). Myssy oli todella tykkimyssymäinen, muttei ylettynyt korville tarpeeksi. Myös ohuempi tukikangas toimi hyvin (punakukallinen vuori). Etuosasta voi tehdä myös suoran ja myssyn reunaa voi joutua vähän muotoilemaan lapsen pään mukaan. Materiaaleina on käytetty kuviollista polyesterisatiinia ja puuvillaa. Myssy on ommeltu reunoista pussiin ja käännetty alareunasta pienen kääntöaukon kautta. Reuna on tikattu ompelukoneen koristeompeleella. Etureunan ”uloketta” joutui hieman muotoilemaan rypytyslangalla, jotta se myötäili pään muotoa. Myssy tuntuu päässä kevyeltä, mutta istuvalta. Nauhojen avulla sen saa pysymään pienenkin käyttäjän suuressa vauhdissa. Ja mikä parasta, hiuksia ei juuri tarvitse asetella. Kaava-arkki löytyy jutun lopusta!

Toinen ommeltu myssy syntyi tosiaan virkatun myssyn kaavan pohjalta, mutta se aiheutti yksinkertaisuudestaan huolimatta vähän harmaita hiuksia. Samantapaisia myssyjä on löydetty myös kansallispukuyhteyksistä, mutta ihan tarkkaa selvyyttä ei ole, onko niillä korvattu tykkimyssyjä. Myös ns. virallisten tahojen toimijat ovat olleet niistä vähän ihmeissään, kun niitä on facebookin KANSALLISPUKU-ryhmässä ihmetelty. Olisikin hienoa jos niille löytyisi tekijä tai selitys!

Tässä myssyssä leveän reunakaitaleen päädyt ommellaan ensin kiinni. Sitten reunakaitaleen ylimääräinen pituus rypytetään ja reuna yhdistetään takaosaan. Sisäpuolelta saumaa voi ommella reunasta muutaman sentin, mutta kääntämiselle tarvitaan aukko. Kääntöaukko viimeistellään käsin (tai mikä ettei sen voisi tikata koneellakin). Vinonauhasta on helppo ommella kuja nauhalle ja kujan korkeudella voi vähän säätää lakin suuruutta. Tämän materiaalin kanssa en käyttänyt tukikangasta, mutta ohuemman kankaan kanssa se olisi varmasti järkevää. Kaava-arkista löytyy kaavat sekä kastemyssyyn että tähän frillamyssyyn. Kaava-arkki on suunniteltu A4-paperille.

Lataa kaava-arkki tästä.

—

JOKI – ÅN -TEOKSEEN LIITTYEN

Talvi I -osioon toivoisin siis jokaiselle tanssijalle päähinettä. Tytöistä se koskee etenkin kaikkia alle 10-vuotiaita, mutta toivoisin että lakkeja olisi mahdollisimman monella, jotta kohtaus saadaan näyttämään talviselta. Lakin voi tehdä haluamistaan materiaaleista puvun väriin sopivaksi. Apua valmistukseen tai valmiita lakkeja voi kysyä minulta. Kevät-osiossa tanssivat nuoret tytöt eivät tarvitse lakkia talvi I -kohtaukseen vaan noudattavat myöhemmin tulevia kampaus- ja neidonpäähineohjeistuksia.

Ihan tarkoituksella jätin viimeiseksi lohdutukseksi, että upeiden lakkien ja myssyjen lisäksi huivi oli aina ja kaikkialla, ikään ja säätyyn katsomatta se helpoin tapa suojata päätä kylmältä. Huiveja käytettiin jopa useita päällekkäin. Tulevissa ohjeistuksissa toivon, ettei lapsille pueta esitykseen hartiahuivia (esim. Munsala, Kirkkonummi), mutta jos huivi on sopivan kokoinen sen voi siis kietoa lapselle päähän. Leuan alle kiinnitetty myssy on kuitenkin varmempi ratkaisu eikä ainakaan lentele kesken esityksen. 😉

Lähteet:

Kaukonen, Toini-Inkeri, 1985, Suomalaiset kansanpuvut ja kansallispuvut, WSOY, Porvoo
Sirelius, Uuno Taavi, 1915/1990 (2. painos), Suomen kansallispukujen historia, Helsinki
Lehtinen, Ildiko, Sihvo, Pirkko, 2005, (3. painos), Rahwaan puku, Museovirasto, Vammalan kirjapaino Oy, Vammala
Mitronen, Kyllikki, Nieminen, Maija, 1981, Suomalainen myssykirja, WSOY, Porvoo
Luutonen, Marketta, Bäckman, Anna-Maija, Bäckman, Gunnar, 2016, Lankapaitoja ja muita asusteita, Maahenki Oy, Helsinki