Käsittelin aiemmassa kirjoituksessani pikkutyttöjen päähineitä ja lupasin myöhemmin kirjoittaa teini- ja naimaikäisistä oman kirjoituksensa. Onneksi kirjoituksen tuottaminen vähän venähti, sillä norjalaiset ovat ehtineet tehdä minulle upean palveluksen, jonka näet myöhemmin.
”Tytöillä oli – ikivanhaan eurooppalaiseen tapaan – oikeus neitseyden merkiksi kulkea avopäin kesät talvet pitkät hiukset levällään, koristenauhoja niiden siteenä, tai he kiersivät tukkansa nauhojen ympäröimälle käärölle. Perinteisen kansanpuvun loppuaikoina tuli tavaksi, että varttuneet neidot rippikoulun käytyään pitivät kirkossa ja juhlissa vaimojen päähinettä. Etelä-Karjalassa huntua saivat pitää vain aviovaimot.” (Kaukonen, 1985, 58)
”V. 1802 kirjoittaa Halinius Kirvusta: ’Ripillä käymättömät tytöt kantavat valloillista tukkaa’. Sama oli laita vielä useita vuosikymmeniä myöhemmin kautta koko Jääsken kihlakunnan ja monissa muissa Etelä-Karjalan pitäjissä, vieläpä Pohjanmaallakin, kuten Sidebyssä, Petolahdella, Närpiössä, Tornion tienoilla ja Kuusamossa. Arkioloissa kulkivat tytöt joko ilman minkäänlaista tukkaverhoa tai pitivät päähinettä, jonka tarkoituksena oli enemmän koristaa ja koota hiuksia, kuin suojella päätä.” (Sirelius, 1915/1990, 5)
”Tytön tuli naimisiin joutumiseensa asti käydä avopäin. Pohjois-Savosta on v:lta 1772 tieto, että naimattomat naiset ’harvoin sitoivat edes kylmimmälläkään pakkasella tai pyryllä huivia päähänsä, ettei heitä luultaisi kehnoiksi ja kivuloisiksi’ –” (Sirelius, 1915/1990, 24)
Näistä lähtökohdista olen lähtenyt miettimään Joki–Ån-esityksen nuorten neitojen hiusasioita. Aiemmassa kirjoituksessani pohdin, minkä ikäisille tytöille hiusten koristelu nauhalla ja sitä myöten jonkinlainen ”poikien vokottelu” on sopivaa. Puvustusohjeissa olen toivonut, että alle 10-vuotiaat käyttäisivät päähinettä, mutta ikäraja on joustava. Samoin naimaikäisten (yli 15-vuotiaat) ikäraja on joustava, ja näissä rajoissa ryhmät voivat noudattaa ryhmän keskiarvoa, mikäli yksittäinen neitokainen ylittää/alittaa ”ikärajan”. Yli 15-vuotiaaksi naimaikäiseksi itsensä voi sitten vapaasti luokitella kuka vain, jos aikuisen naisen päähinettä ei löydy.
Voisi sanoa, että 10–15-vuotiaiden tyttöjen kohdalla ohjaajat ja vanhemmat pääsevät helpoimmalla: nauha päähän ja tukka auki. Nauha kulkee edessä hiusrajassa, EI kulmakarvoissa, EI siellä missä hiuspanta. Takana on solmu, EI rusetti. Nauhan päät ovat hiuksia pidemmät, noin selän puoliväliin. Mikäli käytössä on polyesteri-silkkinauhat, päiden rispaantumisen voi estää sulattamalla päät esim. sytkärin liekillä.
Yleensä kansantanssiesityksissä neitojen tukat laitetaan leteille. Tapa on kätevä, vaikka se vaatiikin yleensä ennen esitystä letityslinjaston. Lettimuodin ja kansallispukujen esikuvien yhteistä käyttöhetkeä ei myöskään ole pystytty osoittamaan, paitsi Houstkarissa.
Nyt siis erityisesti toivoisin, ettei perinteisiä ranskalaisia/hollantilaisia lettejä käytettäisi. Mikäli kuitenkin vapaasti lentelevissä hiuksissa on hankala tanssia, voisi tukan kiinnittää päältä ja sivuilta takaraivolle niin, että takaa hiukset jäävät auki. Mikäli hiukset ovat lyhyet tai pätkityt, voi käyttää apuna osittain letittämistä. Kuitenkin niin että osa hiuksista jäisi auki. Otsatukan historialliseen olemassaoloon en osaa sanoa mitään – niistä ei ainakaan puhuta lähdeaineistoissani. Mikäli otsatukan saa jotenkin nätisti esim. ranskanlettejä hyödyntäen yhdistettyä päälaen pidempiin hiuksiin ja sitä myöten pois otsalta, kannatan sitä. Jos ei, niin sitten ei. Annetaan neitojen hiuksien olla esikuvien mukaan villisti, vapaasti ja valtoimenaan!
Kuvassa olen kiinnittänyt puolivallattomat etuhiukseni ponnarille, jotta tanssiminen olisi mukavampaa.
”Nuorten neitojen täysi-ikäisyyteen ja myöhemmin myös ripille pääsyyn on liittynyt hiusten kampaaminen ylös päälaelle tai niskaan.” (Lehtinen, Sihvo, 2006, 103)
Rippikouluikä on nykyään aika tarkka 15. Aiemmin mopokortti ja rippikoulu eivät kulkeneet yhtä vahvasti käsi kädessä, vaan liikennesääntöjen sijaan piti opetella lukemaan sekä muistaa katekismus ulkoa. Se ei välttämättä tapahtunut niin absoluuttisesti yhdessä ikäkaudessa vaan osa läpäisi rippikoulun huomattavasti myöhemmin. Naimisiin pääsi vasta, kun rippikoulu oli suoritettuna. Naiselle avioituminen oli tulevaisuuden kannalta huomattava etu, minkä vuoksi oman siviilisäätynsä sekä naimakelpoisuutensa ilmaiseminen kampauksella oli selkeä viesti.
Tämä ikäkausi ja tähän liittyvät päähineet, hiuskoristeet yms. kaipaisivat oikeastaan kokonaan oman kirjansa. Sojan blogi-tekstissä Ihana, kamala päähine kerrotaan erilaisista naimaikäisten päähineistä seuraavaa:
”Rippikoulun jälkeen siirryttiin ”naimaikäisyyteen”. Nykyaikaan rinnastettuna ”naimaikäinen” on n. 15-20 -vuotias. Karjalassa naimäikäiset käyttivät joko säppäliä (verkanauha, johon on kiinnitetty tinanastoja – metalli suojelee pahoilta hengiltä), sykeröä (pirtanauhoilla päällystettyä, vitsoista, rautalangasta, hiuksista jne. muodostettua ”laitetta”, jonka päälle huntu myöhemmin sidottiin) tai näiden yhdistelmää. Jottei asia olisi näin yksinkertainen, oli paikasta, ajasta ja uskonnosta riippuen myös pinteleitä (esim. kovitettu nauha), perveskiä (toisenlainen kovitettu nauha), natseja (savakko-nuorikon päähine) ja muita virityksiä. En pysty näitä kaikkia tässä avaamaan, tietoa löytyy mm. Sireliuksen Suomen kansallispukujen historia -kirjasta, Kaukosen Suomalaiset kansanpuvut ja kansallispuvut -kirjasta sekä Sihvon/Lehtisen Rahwaan puvusta.
Läntisellä pukualueella ei samassa määrin ollut erikseen varsinaisia naimaikäisen neidon päähineitä, mutta naimaikäisyys voitiin osoittaa ”virittämällä”. Tykkimyssyä voitiin käyttää ilman tykkiä (pitsiä). Tanun sisällä olevan sykerön ympärille voitiin kiinnittää silkkinauhat, jotka riippuivat tanun alta pitkin selkää jne. Mahdollisesti naimaikäinen neito voi myös sitaista tukkansa nutturalle ja sitoa nauhat sen ympärille.”
Tämä on hyvä tiivistys, mutta kuten siinä mainitaan, kaikkea se ei vielä sisällä. Omat erityispäähineiden suosikkini ovat helmirihma (Laitila), tryytterö (Etelä-Pohjanmaa aka Härmä-Isokyrö) ja sykeröt (esim. Antrea).
Helmirihma mainitaan Sireliuksen kirjassa sivuilla 19-20: ”Jonkinlaisen laajan ja matalan ratin muodosti myös Mynämäen tyttöjen muinoinen helminauha, jossa kovalle paperipohjalle oli ommeltu punainen, erivärisillä helmillä koristettu vaate. Samantapainen helmirihma oli Vehmaalla morsianten päähine, joka pantiin päälaelle nutturan ympärille, samalla kun juurelle sidottiin punainen nauha. — Helmillä koristettuja päänauhoja käytettiin maassamme, mikäli tunetaan, vain mainituilla Lounais-Suomen seuduilla ja Ahvenanmaalla.” Omassa helmirihmassani ei ole nimensä mukaisia helmiä vaan jonkinlaista koristepunosta. Sireliuksen kirjassa kuvatuissa helmipäähineissä ei kerrota helmien materiaaleja, mutta ainakin houtskarilaisen morsiuspäähineen osa helmistä oli olkea. Houstkarilainen pääkoristeena käytetty helminauha (Sireliuksen kirjassa sivulla 21) on tehty putkimaisista helmistä, jotka muistuttavat vähän hama-helmiä… 😉
Kuvassa olen viritellyt hiukseni silkkinauhan avulla kääröksi, jotta olen saanut helmirihman aseteltua päähän. Missään lähteessä ei tosin mainita, kuuluisiko hiusten olla auki. Koska helmirihma tunnetaan myös morsiamen päähineenä, olen päätellyt, että hiukset tulisi laittaa kiinni.
Tryytterö kuuluu omien tietojeni mukaan ainoastaan Etelä-Pohjanmaan (Härmä-Isokyrö) pukuun. Kansallispuvut.fi-sivustolla kerrotaan siitä näin: ”Tyttöjen päähine on mallin mukainen paperilla kovitettu tryytterö, katkaistun kartion muotoinen ja mustalla kuviosilkillä verhoiltu päänkoriste, josta riippuvat punapohjaiset ja mustat silkkinauhat.” Ohjetta myy mitä ilmeisimmin nykyään Perinnetekstiilit: (http://www.thepicta.com/media/1442014363501672685_3647509813)
Kuva tryytteröstä on Fyyrkantin Elinalta, joka on tehnyt sen tyttärelleen.
Niin ikään Perinnetekstiilien valikoimasta löytyy Antrean kansallispuku, jonka kruunu on neidon asuun kuuluva sykerölaite. Koska päähine on upea, sitä näkee käytössä aikuisillakin. Oikeasti Antrean puvun kanssa aikuinen nainen käyttää suurta huntua, joka sidotaan sykeröiden päälle (https://kansallispuvussa.wordpress.com/antrea/). Sykerö ei siis oikeastaan olekaan varsinainen päähine. ”Säppälien tai nauhojen käytön lisäksi rippikoulun käyneet naimaikäiset tytöt muovasivat hiuksistaan rengasmaiset tai kaarimaiset sykerölaitteet. Sykeröt olivat pirtanauhalla ympäröityjä, tiukasti kierrettyjä hiuspiiskoja, joita usein vitsan varpua apuna käyttäen eri pitäjissä eri tavoin aseteltiin renkaiksi, kaariksi tai nupuiksi. Sykeröistä riippui koristenauhoja, joiden päissä oli värikkäitä lankatupsuja tai terttuja eli tilkkutupsuja. Hiusten kulumisen estämiseksi valmistettiin myös irtosykeröitä tiukkaan kierretyistä pellavasuortuvista, jotka ympäröitiin pirtanauhalla. Tekosykeröitä ryhdistettiin nauhojen alle laitetulla pajunvitsalla tai ohuella rautalangalla. Naimisissa oleville sykeröt olivat tarpeen hunnun tai sorokan alla päähineen kohottajana ja hunnuille pitäjäkohtaista muotoa antamassa.” (Kaukonen, 1985, 203-204)
http://www.kansallispuvut.fi/puvut/antrea_np.htm
Antrean päähineen mysteeri avasi itselleni ihan kokonaan uudenlaisen maailman, hiuspiiskat. Nuorten naisten hiuksia ei siis tosiaan letitetty vaan kiedottiin nauhojen sisälle! Kyseessä ei tavallaan ole päähine tai hiuslaite vaan kampaustapa, jota hyödynnettiin aikuisen päähineen (kuten esimerkiksi hunnun) kiinnityksessä, sekä kuten ennen kuvaa lainauksessa kerrottiin, antamassa hunnulle paikkakuntakohtaisen ominaisen muodon. Usein kuulee aikuisen päähineen olevan tanssiessa hankala, sillä hiukset ovat liukkaat eikä päähinettä saa kunnolla päähän. Vastaus voikin olla siinä, että päähineen kiinnittämiseen liittyvät vinkit (esim. Facebookin KANSALLISPUKU-ryhmän tiedostoissa) eivät ole levinneet tarpeeksi ja niitä ei hyödynnetä. Kirjoittelen näistä myöhemmin, kun saan oman tykkimyssyn pitsin valmiiksi.
Antrean päähineen muoto on innoittanut itseäni päähenkilöistä toisen eli rikkaan Kirstin puvustuksessa. Kuvissa näet kevät-Kirstin sekä talvi-kirstin päähineet. Kevät-Kirstin päähineessä näkyy, miten olen puvustuksessa hyödyntänyt myös täysin kansanpukuihin kuulumattomia materiaaleja.
Koska pyörää ei tietenkään koskaan keksitä uudestaan niin en ollut lähipiirissäni ensimmäinen tyttöjen hiusasioista kiinnostunut. Fyyrkantti ry julkaisi ”muinaisina aikoina” omaa jäsenlehteä, Nelikanttia. Ihana Elina oli tutkinut Sireliuksen kirjasta juuri näitä hiuspiiskoja ja lehdet onneksi olivat tallessa. Pääsin helpolla!
Katso PDF-tiedostot:
Elinan jutut 1
Elinan jutut 2
Elinan jutut 3
Mutta vielä helpommalla pääsin olemalla hidas tämän aiheen kanssa, sillä kiitos norjalaisten, asiasta ilmestyikin hiljattain pari hyvää ”opetusvideota”:
(Tämä youtubesta löytyvä on helppo linkata tähän, mutta toinen linkki on Facebookista, joten en saa videota suoraan.)
https://www.facebook.com/bunadtilvirkerne/videos/626712864154369/
Kaikkea kertomaani ja tähän linkkaamaani voi käyttää Joki-Ån-esityksen kampausten suunnitteluun sekä hyödyntää erilaisten muiden päähineiden kiinnityksessä.
Hiuspiiskat vaativat melko pitkät hiukset, joten lyhyempien hiusten kanssa voi esimerkiksi takaa lyhyemmät hiukset jättää auki, käyttää lisähiuksia/nutturavalkkia tai huijata letittämällä nauhan osaksi lettiä. Kun kokeilin itse kietoa puuvillanauhaa edestä solisluihin yltäviin hiuksiini, en saanut läheskään tarpeeksi pitkää piiskaa aikaiseksi. Lisähiuksina käytettiin aikanaan mm. pellavakuitua, mutta sitäkään ei juuri nyt ollut kaapissa. Toiseksi ongelmakohdaksi muodostui nauhan pään ”päättely”, sillä piiska lähti helposti purkautumaan. Harjoitus varmasti tekisi mestarin.
Myös Sojan blogitekstissä mainitut ”viritykset” kuten tykkimyssy ilman pitsiä tai lasten päähineissä mainitut pehmeät myssyt ovat sallittuja. Mikäli pukuun kuuluu esim. korvamyssy tai muu yleisesti rippikoulun jälkeen käytettävä päähine, käytetään tietysti sitä.
Päähineasioissa ollaan pikkuhiljaa Suomessa pääsemässä siihen asennemuutokseen, että aikuiset hankkivat aikuisen päähineen, eikä myssyjä ja huntuja nähdä vain avioituneen naisen päähineinä. Esikuvien aikaan aikuinen nainen peitti päänsä ja piste. Mä itse olen tällainen kansallispukuanarkisti, enkä missään nimessä ajattele että pukua saa käyttää vain jos se on kokonaisuus – MUTTA mä olen kuitenkin vahvasti sitä mieltä, että sääntöjä saa rikkoa vasta sitten kun on ottanut selvää säännöistä, aivan kuten etiketti-asioissa muutenkin. Vaikka kansallispuku tavallaan on juhla-asu, joka sopii sekä nuorelle että vanhalle, mä itse koen sen ”monikäyttöisyyden” välillä myös hankalana. Siinä on vaarana ilmiö ”kaikille sopiva unisex-vaate”, joka ei sit oikeasti sovi kenellekään tai kiinnosta ketään.
Kansallispuvun käyttö yksittäisenä juhla-asuna on kuitenkin eri asia, kuin sen käyttö juonellisen tanssiesityksen osana. Puvustusasioissa mä rakastan pohtia sitä, millaista viestiä puvulla yritetään katsojalle viestiä. Puvustusasioissa on melkeinpä aivan sama, onko essussa käytetty aidon silkin sijaan polyesteriä, mutta juonelle voi olla oleellista vikitteleekö miestä vaimo vai neito.
Kutsun tätä esittelemääni neito-ikäpolvea Britney Spearsin hitin mukaan: ”I’m not a girl, not yet a woman”. Kansallispukujen esikuvien aikaan ei ollut samanlaista vapautta olla teini – nuorisomuodin koetaan syntyneen vasta 1950-luvulla. Se ei silti tarkoita, etteikö esiäitiemme kasvuun, naiseksi ja vaimoksi tulemiseen, olisi sisältynyt epävarmuutta ja kasvukipuja. Vapaus saa näkyä siinä, ettei hiuksia ole vielä kahlittu. Koreat kampaukset ja erikoiset hiuslaitteet saavat osoittaa toisille, ettei haluta jäädä muiden varjoon.
Jos vielä haluat fiilistellä ihan aitoa hiusperinnettä, vilkaise tämä video kohdasta 3:30 alkaen:
Lähteet:
Kaukonen, Toini-Inkeri, 1985, Suomalaiset kansanpuvut ja kansallispuvut, WSOY, Porvoo
Sirelius, Uuno Taavi, 1915/1990 (2. painos), Suomen kansallispukujen historia, Helsinki
Lehtinen, Ildiko, Sihvo, Pirkko, 2005, (3. painos), Rahwaan puku, Museovirasto, Vammalan kirjapaino Oy, Vammala
