Kyllähän minä itsekin osaisin…
Yksi mieleenpainuvimmista yrityksen kehittämiseen liittyvistä opetuksista on ollut, että ”asiakas maksaa hyödystä”. Asiakas ei siis maksa iltapuvusta, vaan siitä hyödystä, että juhlan tullen hänellä on päällepantavaa. Asiakas ei maksa kansallispuvun vyötärön korjauksesta vaan siitä hyödystä, että kaapissa ollut puku tulee jälleen käyttöön.
Asiakas maksaa yleensä iloisesti myös siitä, ettei hänen tarvitse tehdä jotain asiaa itse. Hänen ei tarvitse etsiä tietoa eikä hankkia tarvikkeita. Hänen ei tarvitse ryhtyä toimeen eikä varata asiaan energiaa, jos homma ei tunnu mieluisalta.
”Osaisin, mutten ehdi…” on yllättävän yleinen toteamus siinä hetkessä, kun asiakas tuskailee kiristävää vyötärönauhaa. Aivan: meistä jokainen osaa kirjoittaa, mutta niin vaan osa päätyy ostamaan kauniilla käsialalla kirjoitetun onnittelukortin ihan koulutetulta kalligrafilta.
Äh, kun en minä osaa!
Kädentaidot ovat lähtökohtaisesti helppoja. Joo joo, on on! Teoriatasolla esimerkiksi nypläys, käpypitsi, reikäompeleet – kaikki ne ovat ihan yksinkertaisia tekniikoita, joissa lanka vain kiertyy samaan tai toiseen lankaan. Oleellista onkin, että kaunista niistä ei saa, ellei harjoittele ja kehitä omaa käsialaansa.
Haluaisinkin herättää kädentaitajat hinnoittelutuskan äärellä pohtimaan asiaa tältä kantilta: asiakas maksaa hyödystä, myös kauniista käsialasta. Hyvä käsiala on konreettinen osoitus niistä vuosista, jotka koulutukseen ja harjoitteluun olet käyttänyt.
Näin perhevapaiden jäljiltä oma käsiala tuntuukin vähän ruosteiselta. Olen yrittänyt pitää yllä ompelukäsialaa ompelemalla itselleni (ja muille perheenjäsenille) ja vapaa-ajalla palaan usein neulomisen ja virkkauksen pariin. Kaikenlainen käden ja silmän koordinaation harjoittaminen näkyy itselläni nopeasti käsialan paranemisena – siis ihan myös paperille käsin kirjoitetun tekstin selkeytymisenä. Vaikka käsiala on hetkellisesti haparoivaa, on lohduttavaa, että se kyllä kehittyy ja paranee.
Minähän en todellakaan tyydy siihen, etten osaa!
Kohtasin jokin aika sitten tekniikan, jota en ollut ennen tehnyt. Yhdistävää reikäommelta on muun muassa joidenkin karjalaisten kansallispukujen hunnuissa (Räisälä) ja sillä, nimensä mukaisesti, yhdistetään kaksi kangasta. Oma harjoittelumallini on Kaukolan tarkistetusta hunnusta, mutta langan oikeasta vahvuudesta en mene nyt ihan vannomaan, tämä kun on lähtökohtaisesti vain tekniikkatreeniä.
Tekniikka ei ole järin monimutkainen, mutta hidas. Ennen kaikkea sen opettelu ja käsialan kehittyminen vaati rutiinia. Työn käsittelyyn ja langan kireyteen löytyi soljuvuutta, kun haastoin itseni tekemään työtä vähintään sentin joka päivä. 35 sentin jälkeen työ jäi pöydälle moneksi päiväksi, pariksi viikoksi. Tätä kirjoittaessani päätin jatkaa – käsiala erottui hieman edellisistä riveistä, mutta liikerata löytyi muistista.
Hyödyllistä tekemistä
Toisto auttaa ja ajoittainen yliannostus jättää liikemuistiin pysyvän jäljen. Ai että mua pännii sellainen ”luonnonlahjakkuus”-puhe! Harjoittelu ja taitojen ylläpito on oleellinen osa ammattitaitoa, myös käsityöalalla.
Lisäksi käsillä tekeminen olisi ihan jokaiselle hyväksi. Se on vetreyttävää jumppaa, jossa valmista villasukkaa tärkeämpää on jokaisen silmukan liikerata tai esimerkiksi työmuistin treenaaminen (kaksi oikein, kaksi nurin, kaksi oikein, kaksi nurin…). Paras synninpäästö keskeneräisiksi jääneille käsitöille on, että tärkeämpää oli tekeminen, ei valmiiksi saaminen.
