Palasin perhevapaalta takaisin töihin viime elokuun lopulla.
Tai no, äskeinen lause on itse asiassa ihan täyttä huttua. Todellisuudessa olen tehnyt jossain määrin töitä läpi perhevapaiden: alkaen lauseesta ”teen tämän huomenna, ellen synnytä” (varmaan arvaatte, miten kävi?)
Elokuussa arki kuitenkin muuttui radikaalisti niin, että toisesta lapsesta tuli koululainen ja toisesta päiväkotilainen. Pienempi on ollut siitä asti yhteiskunnan kasvatettavana muutamana päivänä viikossa ja sitten muutaman päivän viikossa hoidosta ovat olleet vastuussa Pipsa Possu ja Late Lammas.
Siispä sen sijaan, että itsekin olisin ”vain kotona” hutiloimassa joka suuntaan, päätin, että nyt jos koskaan asetan itselleni tavoitteita. Ensimmäistä kertaa elämässäni asetin yritykselleni laskutustavoitteen. Melkein hävettää kirjoittaa, mutta kyllä, yrittäjänä en ollut aiemmin asettanut ansaitsemiseen ja rahaan liittyviä tavoitteita.
Syyskuussa korjasin useita kansallispukujen vyötäröitä ja töiden tekeminen tuntui mahtavalta.
En nyt puhu tavoitteistani numeraalisesti, sillä en ole siihen valmis. Pidän kaikkea avointa rahakeskustelua hyvänä ja toimin välillä myös keskustelun aloittajana, sillä teen työtä yhdistysten kanssa ja yhdistyksissä: usein palkallisen ja vapaaehtoistyön rajapinnoissa. Juuri nyt en vain halua viedä tätä keskustelua hinnoitteluun. Sillä siitähän loppujen lopuksi on kyse: miten hinnoittelen oman osaamiseni ja aikani arvon.
Minulla on aina ollut hyvät taidot ja edellytykset itseni johtamiseen. Olen omatoiminen ja rohkea ja pystyn myös tarvittaessa aika helposti pakottamaan itseni tekemään jotain ”ei niin mukavaa”, jos on pakko. Hallitsen hyvin ajan kulua ja lähivuosina olen oppinut myös taukojen ja etenkin syömisen tärkeyttä. Ympärilläni on ollut aina hyvä turvaverkko. Joskus on ollut vain tarve sille, että joku voitelee voileivän, mutta pohjimmiltaan se on tieto siitä, että epäonnistuminen ei ole katastrofi.
Siispä syyskuussa piirsin ruutupaperille palkkeja. Seurasin työaikaa, myös niitä tunteja, joita teen välillä työaikanani ilmaiseksi eri yhdistyksille. Seurasin laskutusta ja sain buustattua itseäni niin, että asettamani tavoite täyttyi.
Sitten ehkä arvaatte, mitä lapsiperheessä tapahtui.
Flunssa, korvatulehdus, oksennustauti, you name it. Ja ennen kuin kenenkään feministitutka vilkuttaa punaista niin mainittakoon: koska työhuoneeni on ollut kotona, puolison vahtivuoro ei ole mahdollistanut minulle kuitenkaan täyttä työrauhaa.
Autenttista kuvamateriaalia perheenäidin metatyösilpusta.
Ote hallinnantunteesta heltisi. Erinomaisesti kulunut, itsetuntoa hellinyt syyskuu valui vetenä sormien läpi. Kaikki kyllä hoitui, hyvin tai riittävän hyvin, mutta rytmi oli tipotiessään. Hyvin kuvaavaa on, että aloitin tämän tekstin lokakuussa kertoakseni, miten ihanaa oli löytää itsestään kunnianhimoa. Pystyin palaamaan tekstiin vasta nyt lähes puoli vuotta myöhemmin, kun edes hitunen siitä palasi.
Tässä se järjestyy: mielen sekamelska siisteihin pinoihin.
En tarvitse armollisuus-puheita. Tiedän varsin hyvin, että elämä on nyt ruuhkavuosikaaosta, eikä meillä todellakaan suoriteta esimerkiksi siisteyttä. Perfektionismi ei katoa luonteestani mihinkään. Olen ylisuorittaja (ja rakastan Emilia Kujalan Suorittajan mieli -kirjaa) ja monesti olen suorituskyvystäni myös hyötynyt.
En tarvitse elämääni tavoiterajoja ylittääkseni itseni. Tarvitsen niitä maaliviivaksi, jonka ylittämisen jälkeen saan lopettaa juoksemisen.
This is fine.
